Joo. Enpä ole taas vähään aikaan kirjoitellut. Pitäisi enemmän. Ja pitäisi enemmän sitä ja tätä. Niinpä.

No, viikonloppu edessä täässä kuusessa. Onneksi sentään pieni lenkki tiedossa yhden tutun kanssa. Mutta muuta sosiaalista elämää ei ole.

En ole hakenut mielialalääkettä apteekista. En sit kuiteskaan kai koe että olisi nyt NIIN masentunut, että lääkettä tarvisin. Mutta vähän saamaton olen kyllä.

Hain yhden pääsykoekirjan (huvikseni) kirjastosta. Mutta onko järkeä lähteä yrittään uudestaan opiskelemaan, ihan uutta alaa, jos on jo yksi yliopistotutkinto ja ammatti josta todella PITÄÄ...

Ei ole ollut sopivia työpaikkoja etelässä. Vituttaa osin puheet työvoimapulasta ja kaiken maailman eläköitymisestä. Paskat.

Vitutus

Vituttaa ja huolella. Nyt on la-su -välinen yö enkä saa työasioita pois mielestä vitutuksen vuoksi. Miten voi olla, että valtion/kunnan viroissa ihmiset saa pitää työnsä vaikka olis millanen lusmuri ja sekopää. Meillä on kaksi tällaista tapausta, vaikka työyhteisö ei ole järin suuri. Jos ihminen tekee töistään ehkä 20% siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, tulee kännissä töihin, on taju kankaalla monesti, ilmeisesti lääkityksen vuoksi, niin miten voi olla, että tällasen on annettu jatkua vuosikaudet!!! Työtovereita asia ihmetyttänyt samat vuosikaudet. Nykyinen esimies on puuttunut tilanteeseen, mihin ko. työntekijä on nyt sitten vastannut syytöksillä työpaikkakiusaamisesta!!! Voi vittu mitä porukkaa. Surettaa esimiehen puolesta, kun vastassa on tuollainen kiero ihminen. Voi helvetin helvetti. Ei tietystikään pitäis antaa vaikuttaa itseen näin paljon, mutta ilmeisesti sitä on sen verran herkkä ihminen, että tällaiset asiat ahdistaa.

Räkälä

Eilen perjantaina oltiin työporukan kanssa tykyilemässä ja yhden työkaverin kanssa jäin paikalliseen kuppilaan "jatkoille" - turhuuksien turhuutta oli kyllä siellä istua. Paikalla oli kahta ihmisryhmää: spurguja ja teinejä. Tänään sit kuitenkin ollut kohmelo - pää kipeä ja kerran oksensinkin... Mutta, eiköhän tuo eilinen loppujen lopuksi tehnyt ihan hyvää! Hyvin harvoin täällä kuitenkin tulee oltua missään. Liian harvoin. Eli hyvä näin.

Taas kuusessa

Oli tuossa viikon loma, mikä oli IHANAA. Näki ystäviä, mikä todella piristää. Nyt olen takasin täällä hemmetin kuusessa ja taas masentaa sen verran, että en ole vieläkään kahden päivän jälkeen jaksanut esim. purkaa matkalaukkua... Nyt vaan mietintämyssyssä on kaksi vaihtoehtoa ensi syksyä ajatellen:
Vaihtoehto A: Jatkan töitä täällä, jos muualta ei duunia saa.
Vaihtoehto B: Jään työttömäksi.

Molemmat vaihtoehdot stressaa. Vaihtoehto C olisi lähteä opiskelemaan. Paha vaan, etten yhtään tiedä mitä sitä oikein opiskelisi, sillä tykkään kovasti nykyisestä työstäni ja sitä haluaisin tehdä jatkossakin...

Olishan mulla nytkin opiskeluja meneillään etänä avoimessa yliopistossa, mutta en juuri mitään ole saanut aikaiseksi... Johtuiskohan tästä lievästä (?) masennuksesta.

Ai niin. En ole ainakaan vielä aloittanut lääkitystä. Resepti Seronil 10 mg olis laatikossa jemmassa. Mutta ei nyt tällä hetkellä kuitenkaan tunnu siltä että hakisin lääkkeet. Varmaan muutaman ystävän näkeminen kuitenkin piristi sen verran...

Mielialalääkitys ja medikalisaatio

Nyt sitten tuli aikamoinen valinnan paikka. Kävin työterveyslääkärillä, ihan vain verenpainetta mittaamassa aluksi, mutta sieltäpä sitten tuli ehdotus mielialalääkityksen aloittamisesta. Oli järkytys, koska en ollut ollenkaan ajatellut sellaista mahdollisuutta.

Olen kyllä pohdiskellut monesti yhteiskunnan medikalisoitumista, sitä, että kaikkiin vaivoihin ja jopa persoonallisuuspiirteisiin alkaa olla jokin diagnoosi. Itsellä on nyt ilmeisesti pitkittynyt stressitila, sitä kautta ahdistusta, alakuloa ja aloitekyvyttömyyttä ja myös fyysisiä oireita, sydämentykytystä. Töissä menee aivan hyvin , ei mitään ongelmia. Luulen, että alakulo ja ahdistus liitty nimenomaan siihen, ettei ole juuri vapaa-ajan tekemistä, eikä sosiaalista verkostoa paikassa  missä asun. Lääkärille mainitsinkin, että lääkitys kuulostaa pelottavalta, minkä hön ymmärsi hyvin. Oli muuten todella ihana ja ymmärtäväinen lääkäri, antoi ihan konkreettisia neuvojakin tähän elämäntilanteeseen ja tulevaisuutta ajatellen: Miten olisi vielä opiskelujen aloittaminen? Entä ulkomailla työskentely? Keskustelimme myös siitä, ettei lääkitystä ole pakko aloittaa, mutta kuitenkin suositteli sitä. Toisaalta lääkitys tuntuu yliampuvalta, mutta myös varmasti minulla, niin kuin varmasti monella muulla, ennakkoluuloja sitä kohtaan. Että nappia naamaan vaan kun pikkasen masentaa! Toisaalta ymmärrän sen, että pitkittyneessä stressitilassa ja alakulossa serotoniinitasot laskevat, mitä elimistön on vaikea korjata itsekseen. Hyvä juttu on se, että mielialalääkkeisiin ei syny riippuvuutta. Ja jos syntyy, se on ainoastaan psyykkistä - ihminen luulee, ettei pärjää ilman lääkkeitä. Mielen sairaudet ovat edelleen tabu, ja tuntuu hävettävältä myöntää että on saanut tällaisen reseptin. Annostus taisi tosin olla aika pieni. Mutta täytyypä todeta, että kuka tahansa meistä saattaa sairastua, myös mielen sairauteen. Mielen sairaus pitäis vain enenmmän rinnastaa fyysisiin sairauksiin - kukaan ei valitse itse mielen sairautta, joka voi olla kuitenkin ihan biologispohjainenkin.

Enpä tiedä vielä mitä teen, aloitanko lääkityksen vai en... Tämä suomalainen terveydenhoitokin tuntuu osittain hullulta, että annetaan vain resepti kouraan ja that's it. Ei keskusteluapua, ei mitään muuta. Toisaalta sen ymmärtää, jos ja kun pitää vain saada serotoniinitasot kohdilleen. Täytyypä funtsia mitä tässä oikein tekee.

Vaikea aloitus

Jaaha, mistä aloittaisi... Huh. Ajatukseni tässä blogin avaamisessa oli, että pääsisi purkamaan ajatuksiaan ja analysoimaan niitä, kun ahdistaa liian usein. Päiväkirjatyyppistä systeemiä olen joskus yrittänyt ylläpitää, mutta ei siitä mitään tule. Olen kait perusluonteeltani kohtuullisen laiska ja en mitenkään verbaalisesti lahjakas ja en ole ikinä harrastanut kirjoittamista. Toivon, että kirjoittamisesta tulisi enemmänkin itsetutkiskelua ja auttaisi elämän setvimisessä...

Elämäntilanne on sillä tavalla haastava tai ainakin ahdistava, että olen nyt asunut reilu kaksi vuotta uudella paikkakunnalla, joka on tosi pieni, ja kunnon kaveripiiriä ei ole muodostunut. Joten päivät menee siinä, että aamulla töihin, iltapäivällä kotiin ja ilta lähinnä teeveen katselua. Viimeiset puoli vuotta on sitten tämä systeemi ahdistanut jo aivan liikaa. Ekat pari vuotta meni illatkin töiden tekemisessä, mutta nyt kun on saanut jo jonkinlaista rutiinia työhommissa, niin kaipaa muunlaistakin sisältöä elämään. Ja tarkoitus mulla oli, että asun täällä perähikiällä vain vuoden, keräten työkokemusta, mutta eipä niitä töitä ole muualta ilmennyt.

Ei tosiaan ole helppoa muuttaa täysin vieraalle paikkakunnalle yksin, varsinkin kun ei ole kuitenkaan mikään maailman yltiösosiaalisin ja -avoin tyyppi.

Yksinäisyys ahdistaa. Tulevaisuus ahdistaa. Pakko olisi saada töitä jo muualta ettei pää hajoais. Yksi vaihtoehto on kortisto. Mutta sepä varmaan vasta ahdistaisi, sitten vaan stressais sitä ettei ole töitä.

Pitäis nyt kuitenkin olla sen verran tyytyväinen itseensä, kun kerran sai aloittettua tämän kirjoittamisen. Kauan ollut mielessä. Kai stressitila on liikaa pitkittynyt, koska montaa asiaa ei saa aloitettua. Mutta hyvä, että edes blogin sain avattua, kun sitä oli tullut mietittyä... Toivottavasti ei jää tähän.